Hei vaan! :) Tässä tää osa nyt ois. Lyhyydestä pahoitteluni.
*Kertojana Rosie*
Olimme syömässä iltapalaa hiljaisissa tunnelmissa, kunnes isä laski leivän kädestään ja huokaisi. "Krhm, olisiko sinun aika kenties hankkia mies...?" Pudistin päätäni. Äiti vilkuili vaivaantuneena meitä.
Hiljaisuuden syvetessä haukkasin leivästäni ison palan ja nielaisin. "En ole vielä törmännyt kehenkään, ja mikä kiire teillä on sitä paitsi painostaa?" "Mietimme vain, että oletko sittenkään kunnollinen peri-"
Pomppasin ylös tuoliltani ja jätin lautaseni pöytään. "Kiitti mulle riitti. Ja koska kokkasin, voitte varmaan tiskata", totesin.
Menin viileään kesäiltaan istuskelemaan. Kuuntelin mehiläisten surinaa ja huokaisin. Miksi piti painostaa? Jos kerran olin surkea perijä, miksi minut sitten sellaiseksi piti julistaa... Kesken synkkien pohdiskelujeni Mustikka hyppäsi syliini.
"Mooi muru", mumisin. "Sinä et varmaan iiiikinä painostaisi mua mihinkään tolleen typerästi, ethän? Eet, ihana kultu", lellittelin. Kissa tapitti minua silmillään, jotka olivat täynnä kissavanhuksen kissaviisautta.
Aamulla yritin tehdä kaakaoni mahdollisimman hitaasti. Olin ajatellut juoda sen rauhassa ja yksin, mutta olin törmännyt äitiin joka halusi kuulemma keskustella kanssani. Katselin kun kone hoiti töitään. Se oli hieno - se pystyi tekemään kahvia, kaakaota sekä teetä, maustamaan kermalla ja kastikkeilla, sekä vaikka mitä.
Kun pääsin istumaan, äiti aloitti heti. Hän katseli kahviinsa ja tokaisi: "Isäsi ei tarkoittanut sitä. Älä ole hänelle vihainen, hänellä oli hyvin huono päivä. Käyttäydyit lapsellisesti."
"Hmm, entä jos minullakin on huono päivä? Olisiko se ikävää, jos tiuskisin isälle? Ja MINÄ en käyttäytynyt lapsellisesti. Syyttelet väärää", mumisin.
Siemailimme molemmat juomiamme, Tiffany nautiskellen ja minä hotkien. Kuuma kaakao poltti kieleni, mutten välittänyt. "Kiitos, menen lenkille", murahdin ja nousin. En olisi halunnut paeta taas, mutten jaksanut.
Kevyt kesäsade ropisi asfalttiin juostessani. Jalkakäytävälle kertyi lätäköitä, mutten välittänyt vaikka kengät litisivätkin. Olin pahalla tuulella, okei okei. Mutta olisiko pitänyt juhlia, etteivät omat vanhempani kuunnelleet minua, haukkuivat vain? Halusin juosta POIS. En tiennyt minne - vain pois.
Kun sinä iltana kävelin töihin, ja saavuin ravintolan pihaan, suuni loksahti auki. Sadetta oli tihattanut koko matkan, ja loppuvaiheessa se oli suorastaan kaatosadetta, mutta nyt järkytyin totaalisesti.
Maassa makasi mies. Nuori, komea sekä kalpea mies. Hänen rintansa laski ja kohosi hengityksen tahdissa, ja hän näytti vain nukkuvan. Mutta mitä pitäisi tehdä?
Kävelin lämpimään rakennukseen sisään ja huokaisin. Jos töistä palatessani mies olisi vielä siinä, herättäisin hänet.
Kun varttia yli yhdeksän seisahduin pihalle kimppakyytiä odottamaan, nuorukainen oli kadonnut. Tuijotin kohtaa jossa hän oli maannut, ennen kuin lampsin tien varteen. Halusin tietää lisää.
Illalla otin läppärini, vaikka kello oli paljon, mutta halusin tehdä 'tutkimuksiani' rauhassa. Katselin sivuja ja eksyin jopa simbookkiin hetkeksi.
Kello 4.30. Miksi olin hereillä? Miksen köllinyt sängyssä? Olin herännyt aamuun, joka oli sumuinen ja lämpötila pyöri viidentoista paikkeilla. Pyöriskeltyäni sängyssä tunnin, olin päättänyt nousta. Olin laskenut kolme ja puoli tuntia yhteisnukkumissaldokseni. Ihanaa. En vain ollut saanut unta, joten olin kävellyt viileään puutarhaan jossa nurmikkokin oli vielä kostea aamukasteen jäljiltä.
Viiden maissa raahasin itseni kylpyyn. Kuuma vesi rentoutti kankeat lihakseni kun lilluin omassa taivaassani.
Kun sain vaatteet niskaan, hiukset laitettua ja hieman huulikiiltoa naamaani puhelimeni soi. "Ai, soitit!" Huudahdin ihastuneena. Vihdoin.
Kun olin kerännyt itseni istuin pöydän ääreen ja aloitin. "Ööm... Olen pahoillani, että suutuin. Tarkoitukseni ei ollut vetää moisia raivareita, vain koska sanoitte ääneen tosiasian. Ymmärrän, jos haluatte soittaa Lucylle ja pyytää hänet perijäksi", mumisin.
"Voi kulta, olen hyvin pahoillani. Oli huono päivä, enkä tarkoittanut. Olet todella hyvä perijä", sanoi Marko ja hymyili. Päivästä tuli heti parempi. Voisin rauhassa tavata tuttujani.
Pääsin Irwinin talolle sovittuun aikaan ja astelin sisään, koska ovi oli auki. Ihan pikkuisen raollaan vain. Irwin hymyili, ja tuli luokseni. "Miten sait numeroni?" Yskäisin kysymykset tiukemmin kuin olin aikonut. "No, hmm, minulla on tuttuja. Ja halusin nähdä, koska olin hieman tokkurassa silloin kun makasin maassa", Irwin totesi.
"En pidä kännikaloista", totesin huvittuneesti. "En ollut kännissä", lisäsi Irwin painokkasta niin että vatsanpohjaani kutitti. Hänen silmiinsä upposi. En tiennyt miten. Pakotin pitämään pään kylmänä, mutta sain ulos vain pihahduksen: "Hyvä."
Kotiin päästyäni minua odotti ihanan rauhallinen ja onnellinen näky. Isä harjaili Mustikkaa sekä leperteli kissalle, ja äiti soitti kitarasta iloista ja kesäistä biisiä. "Anteeksi että olen myöhässä, lupasin tehdä ruuan jo tunti sitten!" Kiljaisin hermostuneena pöllähteässäni sisään. "Ei haittaa", totesivat Tiffany ja Marko.
Päästessäni keittiöön kokkaamaan Laiskottelupäivän kunniaksi toffeekakkua, yritin rauhoittaa mieltäni. Irwinin kanssa oli ollut hauskat pari tuntia, vaikka olimme vain jutelleet ja hengailleet. Jotenkin tuntui oudolta, että Irwin muisti minut, vaikka oli maannut maassa. "Älä motkota, Irwin on mukava ja sinä olet... vaativa", sanoin itselleni ääneen.
Istuimme syömään kakkua kolmistaan, ja juttelimme mukavia. Ei oikeastaan mitään erikoista, mutta kolminkeskinen aikamme oli, minusta ainakin, hauskaa.
Rupesin tapaamaan Irwiniä enemmän. Hän halusi olla aina heillä tai suljetuissa yhteisötiloisoissa, mikä vähän mietitytti, mutten sanonut mitään. Käväisin aina ennen töitä jos ehdin, ja jos en ehtinyt, soitin Irwinille. Vakuuttelin itselleni, että kyse oli pelkästä ystäväpohjasta, vaikken ollut itsekään varma. Kesä vaihtui syksyksi, ja aika kului.
Iltaisin painuessani pehkuihin, mietin kuinka mukavaa kaikki olisi jakaa miehen kanssa. Ihka oikean miehen, joka asuisi kanssani. "Lopeta hörhöily ja NUKU", komensin itseäni. Miehet eivät olleet pääasia.
Parin päivän odotuksen jälkeen sain kuin sainkin kaipaamani puhelun. "Ai, tänäänkö? No mutta sepä ihanaa!" Kiljaisin. Uusi kissamme tulisi tänään!
Olin aikaisemmin ostanut uuden ruokakipon, jonka täytinkin. Kaiken pitäisi olla valmiina.
Hiekkalaatikkokin oli kamalassa kunnossa, joten ryhdyin heti puhdistuspuuhiin.
Ja niin suloinen poikakissa Mansikka päätyi asumaan kanssamme.
Nappasin heti Mansikan kouraani ja rupesin silittelemään sitä. "Olet aika ihana tapaus", selitin kissalle.
Minulla ei ollut kuitenkaa aikaa paavoa kissoja koko päivää, vaan piti opetella & tehdä falafelejä huomiseksi, ja pääsisin vasta yhdeksältä töistä.
Suunnitelma kuitenkin keskeityi. Oli tullut Markon aika siirtyä ajasta ikuisuuteen.
Äiti itki hillittömästi, kuten minäkin. Iskä alkoi välkkyä, puoliksi haamuna ja puoliksi ihmisenä.
Marko katsoi kuolemaa silmiin, aneli armoa, yritti tehdä kaikkensa, mutta aika oli tullut.
Olin jo valmiiksi työvaatteissa, enkä halunnut nähdä surevaa äitiä joten ryntäsin alas ja itkin olohuoneessa.
Kun yö tuli, äiti nukkui yksin. Hänen unensa olivat katkonaisia ja lyhyitä, ja ymmärsin yhden asian. Olimme nyt yksin.
