Hautajais- ja perintöhässäkän jälkeen menin viimein tekemään asian, jota olin jo isän kuolemasta asti halunnut.
Tatuoin niskaani enkelinsiivet, kunnionosoitukseksi Markolle. Vaikka hän oli nyt poissa, hän voisi valvoa minua pilven reunalta. Ikuisesti. Ja minä kantaisin kehossani merkkiä, muistoa hänestä.
Vaikka kuinka yritin unohtaa isän kuoleman sen verran, että pystyisin keskittymääna arkeen, se oli vaikeaa. Heräilin painajaisiin yöllä joissa huusin apua. Yksi yö en kuitenkaan herännyt painajaiseen, vaan tunnistin metelin aiheuttajan varashälyttimeksi.
Kun ehdimme alakertaan, äiti perässä, poliisi katsoi meihin pahoitellen ja totesi: varas ehti karkuun, kun hävisin tappelun... Mutta, krhm, mitään ei viety.
Vetäisin käden sydämelleni ja huohotin. Jos joku iskän arvoikkaista maalauksista, niistä jota emme olleet myyneet (no, isä suurimman osan oli myynyt. Me olisimme halunneet säilyttää kaikki niiden kauneuden takia), se olisi ollut hyvin surullista.
Aamiaisella istuimme hiljaa, kuten tavallista. Äiti kuitenkin aukaisi suunsa ja totesi: "Tänään on Pelottelupäivä. Voisimme järjestää juhlat", hän tokaisi kepeästi.
Vaikka olin ajatellut viettää tavallista päivää, isää surien ja näin, nyökkäsin. "Järjestetäänkö naamiaiset?" "Ok", Tiffany totesi. Samassa kuului ovikellon soitto ja hetkeä myöhemmin pois kaasuttavan auton ääni.
Kun olin saanut vaatteet niskaan, kävin katsomassa mitä pihalla oli tapahtunut. Siinä oli kori, jossa oli simsyliopiston tavaroita. 3 kpl lippuja, yksi laamapehmo, 5 kpl t-paitoja, 10 kpl soveltuvuuskoetta. Kiikutin korin olohuoneeseen.
Ihan mielenkiinnosta raapustin yhden soveltuvuuskokeista täyteen. Olin niin hyvä, että jos ottaisin kuvataiteen, saisin alkuun 18 op:tä.
Kokatessani kurpitsapiirasta illan naamiaisiin ummistin silmäni hetkeksi. Yliopisto olisi pakopaikka. Olin aina haaveillut yliopistosta. En kuitenkaan voisi jättää äitiä, Mustikkaa, Mansikkaa ja Irwiniä. Olin kantanut korin huoneeseeni ja piilottanut tavarat lipastoon, jos niille tulisi tarvetta.
Juuri ennen juhlien alkua Tiffany soitti töihin ja ilmoitti että jäisi eläkkeelle. Markon kuolemakin oli rasittanut ja olisi kiva viettää leppoisasti loppuaika. Kaikki sujui sulassa sovussa.
Kun juhlat alkoivat laitoin kurpitsapiirakan esille ja kaikki kävivätkin sen kimppuun. Itse kurpitsoja emme kiireen vuoksi olleet kaivertaneet, kyllä koristeet saisivat riittää.
Kun olin syönyt etsin Irwinin, joka jutteli leppoisasti Lucyn kanssa. Hän oli pukeutunut enemmän tai vähemmän hurmaavaksi Hot Dogiksi.
No, hodari tai ei, mies oli ostanut minulle kauniita kukkia. Henkäisin ihastuksesta - kukat tuoksuivat lumoaville. Hymyilin ja kiitin Irwiniä, ja vietimmekin loppuillan yhdessä.
Pari päivää tapahtuman jälkeen rohkaisin mieleni ja kaivoin laatikosta esiin maailman söpöimmän kirjekuoren, paperia ja kynän. Liimailin sydäntarroja ja kirjoitin rakkauskirjeen. Koska Irwinin lähestyminen tuntui ylivoimaisen vaikealta, päätin tehdä näin.
Pikku hiljaa minä ja äiti pääsimme isän kuolemasta yli. Aika parantaa haavat. Emme tietenkään unohtaisi Markoa, surisimme häntä ikuisesti, mutta rypeminen huonossa olossa ei toisi kellekään voittoa. Hankala homma oli kuitenkin ns. "miesten hommat", eli laitteiden korjaus. Kun TV menikin rikki, päätimme jatkaa omatoimista eloamme eli olla kutsumatta korjaajaa. Ja voi sitä ylpeyttä, kun korjasimme sen ihan omin kätösin!
Mansikka ja Mustikka lähentyivät entisestään. Vaikka marjamaailmassa ne olivatkin toisilleen kova vastus, kissoina ne olivat ylimpiä ystäviä.
Äitikin oli ilmeisesti huomannut ihastukseni Irwiniin, hän nimittäin otti sen aamiaisella puheeksi. "Niin, kutsuinkin sen mukavan pojan tänne, hän tulee näillä sekunneilla hyvänsä", äiti totesi.
Itse olin syönyt suht koht nopeasti, mutta viimeinen pala juuttui kurkkuuni. Kun sain sen irti, pomppasin ylös pikavauhtia huudahtaen että minun pitäisi ehdottomasti vaihtaa vaatteet ja juoksin ylös.
Kun Irwin tuli, katsoin hntä aluksi hieman kummastuneena. Mieshän oli yhä Hot Dog! Hän selitti, että löi kaverinsa kanssa vetoa, kuinka kauan pystyisi pitämään asua päällään julkisilla paikoilla tai jonkun seurassa.
Naurahdin ja rupesimme juttelemaan. Pistimme hieman flirttiäkin peliin, sen kummempaa miettimättä.
Kun käväisin vaihtamassa työpuvun, äiti meni Irwinin luokse ja rupesi sepittämään innoissaan minusta, kuinka söpö olin vauvana sekä lapsenlapsistaan. Olin kuolla häpeästä!
Aamulla menin vaahtokyylpyyn rauhoittumaan. Olin sopinut tapaamisen Irwinin kanssa, ja halusin näyttää hyvältä, ja tuoksua raikkaalla. Ja minulla oli kampaajakin ennen tapaamista.
Tapasimme puistossa, ja järkytyksekseni Irwin oli yhä hodari. Eikö hän voisi jo hävitä sitä vetoa?!
Ei se toki pussailutuokiota pahentanut, ja Irwin lupasi tuolla käymään myöhemmin, koska nyt hänen pitäisi mennä.
Kun pääsin kotiin, Mansikalla oli jo synttärit. Sen pentuaika oli ollut hauskaa, mutta varmasti olisi aikuisenakin.
Komea siitä kasvoikin.
Myöhemmin illalla Irwin tuli moikkaamaan, ja hetken juteltuamme päätiin pyytää, että virallistaisimme suhteemme. "Ööm... No... Haluisitsä vähän niinku seurustella?Tehdä tästä virallista? Musta se ois hyvä idea..." Niin oli Irwinistäkin.
Päätin pitää Lumihiutalepäivän kunniaksi lahjojenantojuhlat. Tein hienon kakun/piirakan ja kutsuin vieraita.
Kun tulin keittiöstä ulos ja näin Irwinin seisoskelemassa toimettomana ryntäsin heti suutelemaan häntä.
Irwin vetäisi kädestäni kiinni ja katsoin häntä haavaillen.
Koska kyseessä oli lahjojenantojuhlat, Irwin ojensi minulle kauniin paketin. Sieltä löytyi upea kaulakoru, sekä kortti jossa luki: "Muutetaanko yhteen?"
Nyökyteltyäni ja mumistuani onnesta sekaisin kyllä, Irwin huokaisi ja tuijotti minua suoraan silmiin. Hän tunnusti olevansa vampyyri. Vaikka olin suoraan sanottuna sekaisin, päätin antaa anteeksi salailun ja luottaa Irwiniin.
Niinpä Irwin muutti meille, tuoden mukaansa poikakissa Vadelman.
Irwin oli poliisina töissä, vaikka unelmoi palomiehestä joka pelastaisi 30 henkeä. Hän ottikin harrastetilan logiikkapöydänn ahkeraan käyttöön.
Arjestamme tuli normaalia. Päivät kuluivat. Kävimme töissä, paijasimme kissoja ja vietimme aikaa yhdessä. Aluksi oli omituista, kun Irwin joi aina punaista hurmetta, mutta koska emme olleet kertoneet äidilleni, hän söi normaalia ruokaa yleisillä aterioilla.
Lopulta koitti kevät. Irwin ja minä juhlistimme asiaa joka-aamuiseen tapaamme muhinoimalla hetken.
Irwin ojensi minulle ruusukimpun, jossa oli ihania kukkia. Melkein kiljuin onnesta - kukat olivat niin suloisia!
Mutta kukat eivät olleet ainoa suloinen juttu. Irwin polvistui eteeni, minä nostin kädet suulleni ja yritin peittää kirkumisen - Irwin kosi minua!
Vastasin tietysti kyllä, ja Irwin pujotti sormuksen sormeeni.
Mustikka oli kantanut pentuetta massussaan jo pitkän aikaa, ja lopulta tuli synnytyksen aika.
Ainoaksi pennuksi jäi Omena.
Olin alkanut napsia keittiön naksukulhoista herkkuja, vaikka normaalisti en napostellut. Söin aika
terveellisesti, 5 kertaa päivässä lautasmallin mukaan.
Syy ylimääräiselle nälän tunteelle selvisi pian - sain tietää olevansa raskaana. Olin innoissani pienokaisesta.
Olin kuitenkin saanut töissä tietää, että Irwinillä oli ollut hieman säpinää muiden naisten kanssa. Mies yritti selitellä, että ne olivat jo menneen talven lumia, mutta se ei minua rauhoittanut.
Päätin tehdä jotain vaikeaa ruokaa, jottei ajatukeni pääsisi harhateille. Jotenkin perunoita pilkkoessani onnistuin kuitenkin valahtamaan lattialle ja nyyhkyttämään. Miksi kävi näin?
Pöydässä Irwin ei syönyt. Tiesin, että pian hän meni popsimaan veripurkkeja kuin pillimehuja. No, olihan niitä 3 makuakin - vadelma, päärynä ja tavallinen. "Irwin, eikö olisi korkea aika kertoa jo äidilleni, että olet vampyyri?" "Tiesinhän minä sen jo. Totuus oli ilmeinen", Tiffany totesi.
"Niin, no, tuo kyseinen vampyyri petti minua, ja olen hänelle nyt raskaana." Annoin pommin vaikutusten liueta.
"Suo anteeksi, joudun poistumaan", totesí Irwin ja nousi pöydästä.
Illalla Tiffany kiipesi hämmentyneenä ja hieman surullisena sänkyyn. Miten asiat olivat menneet tähän pisteeseen?
Irwin ei saanut enää nukkua samassa sängyssä kanssasi, joten ojensin hänelle makuupussin ja passitin käytävälle.
