Kun suuri ja odotettu Lumihiutalepäivä viimein koitti, ei Lucy osannut muuta kuin itkeä keittiössä. Hän tiesi, että olisi oikein mennä pukemaan ja juhlimaan Seania sekä lomapäivää, mutta jotenkin... Äh.
Rosie sen sijaan oli iloinen ja onnellinen. Kunhan kakkukahvit olisi juotu ja vieraat lähteneet, olisi lahjojen avaamisen aika.
Kun Lucy oli saanut kyyneleet kuivattua, hän meni Mustikan luo ja harjasi ja hoivasi tuota.
Marko maalasi, maalasi, maalasi ja maalasi. Ei siis ollut mikään yllätys, että kun koitti Lumihiutalepäivä, Marko maalasi. Mies kehittyi yhä, ja parhaimmista teoksista sai jopa 2000§.
Sean sen sijaan oli itse hermostunut. Hän seisoi aulassa, painoi päänsä alas ja pohdiskeli vähän kaikkea.
Pian kuitenkin vieraat lappasivat sisään eikä viivytyksille ollut aikaa. Lucykin oli saanut itsensä koottua ja kannusti isoveljeään raikuvasti onnitellen ja taputellen. Sean puhalsi kynttilät hymyillen.
Sean sai viidenneksi ja viimeiseksi piirteekseen perhekeskeisen.
Kasvettuaan Sean ryntäsi pitkäaikaisen ihastuksensa luokse vieraiden tungeksiessa kakulle. Toive halasi Seania ja upotti sormensa nuoren miehen hiuksiin.
Sean vetäisi Toiveen ulko-oven lähelle, johon oli ripustettu lehmätaulu. Nuoret ihastelivat sitä hetken, kunnes Sean osoitti mistelin oksaa ylhäällä päin. "Olet sinäkin ovela, vai muka lehmätaulu", Toive naurahti ennen kuin Sean pussasi ihastustaan.
"Toive, muuta asumaan kanssasi." Seanin kysymys oli kuiskaus, tai ei ainakaan sitä kuuluvampi, mutta Toive kuuli sen. "Sean, tämä tulee niin äkkiä... Mutta kyllä. Muutan asumaan kanssasi", Toive kuiskasi takaisin ja vetäisi Seanin entistä kovempaan suudelmaan.
Seuraavana aamuna, kun kaksoset heräsivät, päätti Lucy rohkaista mielensä. "Ööm... Rosie. Kuuntele. Sulla ei ois hirveesti syytä uskoo mua nyt, tai kuunnella mua, mutta... No. Mä haluisin olla sun kaveri taas. Kun mä kuulin eilen kun Toive puheli ittekseen, se aikoo viedä meidän vanhemmat, sen ja Seanin matkalle pariks päiväks. Ja sitten siitä pari päivää niin me ollaan jo aikuisia. Mä en haluis olla riidoissa, ja -" Rosie keskeytti Lucyn.
"Mistä minä tiiän, puhutko totta? Entä jos tää on uusi pila, johon lankean?" "Niin, sä et voi tietää. Pliis, luota muhun", Lucy suorastaan aneli. "No... Okei, luotan suhun", myöntyi Rosie.
Sisarukset halasivat toisiaan pitkään. Sovinto tuntui Lucysta hyvältä, paremmalta kuin mikään aikoihin. Hän oli viime päivät juonut siellä baarissa, ja nyt, nähdessään Seanin onnen tyttö tajusi, että hän oli ollut ääliö ja idiootti pahimmasta päästä. Seanin sänky suorastaan loisti tyhjyyttään, hän jakoi huoneen Toiveen kanssa, joten velipojan kanssa suurempia väliensovintoja tuskin voisi tehdä, mutta Rosien kanssa sentään pystyi.
Herättyään Toive meni lasiseinän luokse ja odotti taksin tuloa. Taksin tuloa odotellessa hän stressasi hieman. Yllätys oli kilttiä, mutta miten Seanin vanhemmat tai itse Sean reagoisivat? Suuttuisivatko he Toiveelle? No, taksi taisi tulla, ei kun matkaan!
Kun seurue lähti lomalle, paistoi Rosie pikaisesti hampparit ja istui mussuttamaan niitä pöydän äärelle Lucyn kanssa. "Voitko tiskata nämä? Haluaisin lukea uutta kokkikirjaani", pyysi Rosie hieman arastellen. Lucy suostui mielellään.
Tiskatessaan Lucy mietti, miten olisi reagoinut entisenä, ilkeänä itsenään. Hän olisi varmasti huutanut niin kovaa, että naapuritkin kuulisivat, ettei hän mikään kotiorja ollut ja että Rosie sai itse tiskata kun itse kokkasi kerran! Ja arestipäiviä olisi sadellut. Mutta ei, Lucy ei ollut enää sellainen. Hän oli muuttumassa parempaan, kitios Seanin.
Rosie keskittyi kokkikirjaansa täysillä. Hän opiskeli yhden reseptin, chi con carnen reseptin tarkemmin sanottuna, ja päätti kokata sitä illalliseksi. Katsoessaan juuri, miten haamuchili raastettiin oikein ja paljonko niitä chilejä piti olla, Rosie tiputti vahingossa kirjansa.
Syynä oli huomionkipeä Mustikka, joka oli tehnyt yllätyshyökkäyksen, ja hiipinyt niin hiljaa ettei pahaa aavistamaton Rosie edes osannut aavistaakkaan. "Olet sinäkin aika rontti", tyttö naureskeli Mustikalle, joka katsoi suoraan Rosien silmiin rapsuttakaa-ylhäistä-Mustikkaanne-nyt-heti-eikä-kohta-tai-kadutte katselleella.
Lucy oli kutsunut Tapion, entisen seurustelukumppaninsa kylään. Pojasta oli tullut mies, eli Tapio oli kasvanut aikuisuuten. Nuoret olivat sopineet että kun Lucystakin tulisi aikuinen he voisivat jatkaa seurustelua - ja muutta yhteen. He olivat katselleet yhtä taloa aika pitkään. Lucy oli miettinyt, mikä häneen oli mennyt - aluksi hän oli vain ajatellut Tapiota mukavana tuttuna, ja he olivatkin jo suunnitelleet tulevaisuutta!
Kun Mustikka päästi Rosien pois sohvalta tyttö meni kokkaamaan herkullista chi con carnea, jonka reseptin oli vasta opetellut. "Nam, tämähän on herkullista", kehui Lucy, joka oli saanut lautasensa pikavauhtia tyhjäksi - siis paljon muita ennen. Lucyn ammentaessa lisää ruokaa mietti Rosie, kuinka paljon kivempi uusi sisko olikaan.
Kun viimeinen päivä ilman aikuisia talossa koitti, otti Lucy kuuman vaahtokylvyn ja lillui vedessä, kunnes muuttui rusinaksi. Hän mietti viime päiviä - kuinka ihania ne olivatkaan olleet - ja sisartaan. Kyllähän Lucy tiesi, kuka talon perisi. Eikä se ollut hän. Rosie oli juuri täydellinen - kiltti, ystävällinen, hyvä koulussa ja kohtelias. Lucy ei ollut kateellinen, vaan onnellinen sisarensa puolesta.
Rosie sen sijaan tuskaili vihkostensa kanssa. "Miksi, oi miksi otinkaan Kiinan kielekseni? Nämä merkit ovat kuin hepreaa", tyttö inisi tuskaisena. Hän selvisi mistä vain, ja osasi kiinaa jo aika hyvin - ainakin 500 eri merkkiä.
Tytöt myös yrittivät pitää talon pystyssä. Vanhemmat eivät olleet erityisen tyytyväisiä viimekertaiseen sotkuun, joka oli jäänyt jäljelle bileistä. Lucy teki enimmäkseen sitä, Rosiella oli enemmän läksyjä - eikä Lucy edes vaivautunut tekemään niitä kaikkia. Jäljelle jääneet voisi hutaista koulussa loppuun.
Kun Rosie painui pehkuihin rankan päivän jälkeen, hän nukkui kuin tukki. Kesken unen joku kuitenkin tunkeutui tytön mieleen, kuin käsky. Herätessään Rosie kaivautui peiton alta pois, yrittäen tehdä sen mahdollisimman hiljaa, jotte nukkuva Lucy heräisi.
Hivittyään ikkunalle ja vilkaistuaan siitä ulos, Rosie melkein kirkaisi. Maisema näytti melkein normaalilta - katulamput paloivat, maa oli vihreä (lumi oli sulanut piakkoin hauskan lumileikkipäivän jälkeen) mutta pihalla käveli hahmo. Hahmo. Jolla oli vihreä iho! Rosie hölkkäsi ulos huoneesta. Olisi tehtävä jotain.
Kohteliaaksi kasvatettu Rosie menikin kättelemään kummallista oliota. Hän ei ollut edes varma sen sukupuolesta! Olio särähti kuitenkin naisen ääneltä, mutta mistäs sitä tietäisi. Hän että juttelu oli hyväksi ja että Rosie voisi muuttaa koko elämänsä kutsumalla olion sisään.
Kun molemmat olivat sisällä, Rosie aloitti keskustelun. Hän ei kehdannut kysyä, miten vanha olio oli tai kumpaa sukupuolta se oli, joten hän tyytyi keskustelemaan turvallisista aiheista. "Nyt minun täytyy mennä nukkumaan, että jaksan herätä huomenna", joutui Rosie pahoittelemaan huomattuaan, että hän ja olio olivat keskustelleet kaksi tuntia.
Samana päivänä, vain kymmenen tuntia myöhemmin asteli Toive sisään. "Lomalla oli kyllä hauskaa, mutta kotonakin on kivaa", hän totesi. "Sean, mitä mieltä sinä olet? Kaikki ok?" Toive katseli hämmästyneenä Seania, joka kaiveli taskujaan kuumeisesti kunnes löysi jotain, kiepsahti selin Toiveen ja räpelsi käsillään. "Anteeksi, tämä ei mene niinkuin leffoissa, kirjoissa ja romanttisissa TV sarjoissa. Toivottavasti se ei vaikuta vastaukseesi", Seanin ääni oli hermostuksesta kireänä.
Lopulta mies otti kätensä selkänsä takaa ja polvistui Toiveen eteen musta rasia kädessään. "Toive, minä toivon vain sinut -" tässä vaiheessa Sean toivoi maan nielevän hänet, sanaleikki oli ollut typerä "- mutta, tuletko vaimokseni?" Toive kiljaisi niin, että myöhään valvonut Rosiekin heräsi viimein, ja nappasi sormuksen rasiasta ihaillen sitä. "Öömm, saanko pujottaa sen sormeesi", naurahti Sean puolittain kysyen. "Joojoojoo saaat!" Toive kiljui suorastaan onnesta.
Kun Sean oli pudottanut sormuksen sormeen, hän halasi Toivea. Nainen oli ikionnellinen. Hän oli yläasteesta alkaen haaveillut unelmiensa miehestä. Prinssistä, jonka kanssa karata auringonlaskuun onnellisten loppujen tyylin. Sean oli hänen unelmiensa prinssi, ja tämä oli hänen onnellinen loppunsa.
Juuri keittiöstä kiepsahtanut Lucy katseli välikohtusta hämmästyneenä, kunnes loihti kasvoilleen onnellisen hymyn. "Onnea Sean ja Toive! Ihan mahtavaa, veljeni menee naimisiin! Sean vautsi vautsi vau", tyttö hehkutti Seanin katsellessa ennen niin ärtyisää siskoaan hämmästyneenä.
Sean ja Toive halusivat järjestää häät heti, joten ryhdyttiin tuumasta toimeen. Rosie veti juhlamekon päälleen ja ummisteli silmiään. "Mahtavaa! Vai mitä, sisko? Eikai sua vaan nukuta?" Lycykin tuijotteli siskoaan kummastuneena. "EI! Tää on uus ööm harjoitus. Venyttelyä", sönkötti Rosie. Lucy ei saisi tietää yön tapahtumista.
Toive ja Sean näkivät onneltaan vain toisensa. "En voi uskoa, että olemme tässä, nyt, menossa naimisiin!" Toive oli innoissaan ja veteli onnellisia henkäyksia. Naisen unelmat olivat käymässä toteen. Sean Stewart, hänen tuleva aviomiehensä, rakkautensa ja mahdollisten lasten isä... Menossa naimisiin hänen kanssaan.
Kun virallisuudet sun muut oli hoidettu, kaappasi Sean morsiammensa pitkään suudelmaan. Klassinen musiikki soi taustalla, ja Mustikkakin maukui nurkassa sen tahtiin. Täydellistä.
Tiffany hymyili onnellisesti. Hänen ainoa poikansa ja ensimmäinen lapsensa oli juuri mennyt naimisiin.
Toive nousi rappuset yläkertaan onnellisena hänkin. Rosie oli luvannut kokata jotain makeaa kaapista löytyvillä aineksilla (kaupat olivat kiinni juuri nyt), mutta sitä ennen olisi aikaa viettää hääyö. Kärsimättömyys oli ollut Toiven pahe aina, mutta nyt siitä ei olisi haittaa.
Sean ja Tiffany menivätkin köllöttelemään sängylle, joka oli mukavampi kuin heidän omansa. "Rakastan sinua nyt ja aina", mumisi Sean. Toive ei vastannut sanoilla - hän vastasi suudelmalla.
Viikon kuluttua Toive ahmi herkullista suklaahippukeksiään aamiaispöydässä. Oli mukava sunnuntaiaamu, kevätkin kukoisti kauniisti. Keksi maistui hyvälle ja suklaa suli suussa. Nyt olisi sopiva aika paljastaa uutinen. "Ööm... No, mennään suoraan asiaan. Mä oon raskaana ja siinä se." "MITÄ?!" Koko pöytäväki järkyttyi.
Sean oli tukehtua keksiinsä ja kakoikin sitkeää suklaahippua ikuisuuden - tai ainakin siltä tuntuvan ajan - kurkustaan. Rosie oli taas omissa maailmoissaan eikä edes kuullut uutista. "Hä, mitä tapahtu?" Tyttö kysyi.
"Mun vaimo on raskaana! Kuuntelisit vähän paremmin. Mutta Toive, ajatella, sinä, raskaana! Ihan mahtavaa, tosi siistiä", Sean selitti ummet ja lammet asiasta, kaikkea tarpeetonta, kuten 'se on varmasti poika' 'pojan lempielokuva tulee olemaan Nemoa etsimässä, kuten mun oli lapsena' 'ja siskot, teistä tulee tätejä' (jonka kaikki olivat jo älynneet).
Aamiaisen jälkeen Rosie meni istumaan sohvalle ja katselemaan ikkunasta ulos kulmiaan kurkistellen. Hän kaipasi alienia enemmän kuin halusi myöntääkkään. Olento oli luvannut tulla paikalle pian, ja asiasta oli jo viikkoja. Ei tiennyt mitä tekisi - hän ei voisi soittaa kummalliselle olennolle avaruusmaahan. Piti vain odottaa.
Toivella, jolla oli hieman tylsää, ihailikin sormustaan koko päivän. Se oli maailman kaunein, ja timantti säihkyi bling blingiä oikein kunnolla. Hänestä se oli täydellinen. Se yhdisti hänet ja Seanin. Vaikka hän olisi Siperiassa ja Sean Twinbrookissa he olisivat sormusten kautta aina yhdessä. Niin Toive oli päättänyt.
Seanin sängyn jäätyä tyhjäksi rupesi Mustikka nukkumaan siinä. Kissa kaipasi ilmeisesti poikaa - tai halusi vain pehmeämmän pedin. Niin tai näin, purina oli rauhoittavaa eikä se haitannut kumpaakaan tytöistä.
Kun herätyskello pirahti arkiaamuisin 7.15, heräsivät Rosie ja Lucy tismalleen yhtä aikaa. "Huomenta, sisko! Yksi päivä vähemmän valmistumiseen", toitotti Lucy saatuaan itsensä ylös. "Niinpä. Ja sitten voidaan nukkua pitkään", Rosie heitti kävellessään vessaan.
Saatuaan vaatteet niskaan, hiusket harjattua ja hieman meikattuakin tarttui Rosie hammasharjaan ja ryhtyi harjaamaan. Suun vaahdotessa tyttö mietti elämäänsä. Lucy oli oikeassa, pian he valmistuisivat, mutta mitä sitten? Hän tiesi jo haluavansa ehdottomasti ravintola-alalle, se oli ollut hänen unelmansa kun hän oli ikuisuuksia sitten paistanut ensimmäisen muffininsa.
Lucy sen sijaan meikkasi ja tarttui sen jälkeen puhelimeen. Iloinen pulputus täyttikin huoneen. Hän jutteli tulevan avomiehensä kanssa, pälpätti säästä kuin kirjoituksistakin, Mustikasta ja tädiksi tulemisesta ja että lempiripsiväri oli loppu ja... Oli vain niin helppo puhua turhistakin jutuista läheiselle ihmiselle.
Sean harjasi Mustikan heti kun teinit olivat lähteneet kouluun. "Sinua tulee ikävä", kuiskutti mies kissavanhukselle, joka vastasi maukaisulla.
Kun Sean, Marko ja Toive kokoontuivat pöytään aamiaisen jälkeen hymyili Tiffany ystävällisesti ennen kuin aloitti. "Kuten tiedätte, tehtäväni on päättää henkilö, joka perii tämän talon. Eli perijä. Siksi toivon, että käyttäydytte asiallisesti jotta saatte mahdollisuuden."
"Lämpimät onnittelut tulevalle perijälle", sanoi Toive hymyn kanssa. "Minä ja Sean olemme ostaneet pienen talon. Siinä on tilaa meille kolmelle juuri sopivasti. Muutamme pian."
"Ja minä saan lapsenlapsen!" Marko huuteli innoissaan pöydän päästä.
*Kertojana toimii Rosie*
Aurinko värjäsi kaiken punaiseksi. Tiesin, että minun pitäisi nousta. Uusi puutarha vain oli niin hieno... Seanin ja Toiven lähdön jälkeen oli tehty remontti, rakennuttu uusi huone sekä pieni puutarha.
"Hei lapset", Marko aloitti vetäessään itselleen tuolin. "Haluamme puhua tänään vastuusta ja velvollisuuksista. Kun jompikumpi perii aikoinaan tämän talon, eli hänestä tulee perijä, hänen pitää pystyä olemaan vastuullinen ihminen", selitti isä ja tökki ruokaa lautasellaan. Lucy tuhahti.
"Vaadimme perijältä paljon. Vaadimme mm..." äiti aloitti pitkän saarnan, joten otin mukavamman asennon ja kävin ruoan kimppuun. Vaihdoimme Lucyn kanssa kulmienkohotukset vanhempiamme kohtaan ja jatkoimme syömistä.
"... niin. Se velvollisuus, ja hyvin tärkeä. Luotamme teihin täysillä, osoittakaa olevanne sen arvoisia", Tiffany lopetti. Lucy tarttui ruokailuvälineisiin ja kehui laittamaani ruokaa. Nyt tästä oli tullut taas aivan tavallinen päivällinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on enemmän kuin tervetullutta. Kiitos jo etukäteen :)