Osa 3 - Punaisia ruusuja

 Ja juu, laitan nyt tuon Tiffanyn luonteenpiirteet tähän. Ja tää on vika osa kyseisen naisen näkökulmasta. Aijon tehdä osaan osiin sellasen "Tiffany kertoo" "Marko kertoo" yms systeemin, mutta joissain osissa kertojana on ulkopuolinen persoona. Ja sanotaan nyt vielä, että arvon osan luonteenpiirteistä. Useimmiten kaikki (joskus saatan valita jonkun tarinan kerronnan tai oman mieltymykseni takia).

FIFFANY > Toivoton romantikko, flirttailija, ystävällinen, h-tajunen ja bilehile. :-)

... Marko. Kun valitsin Markon, tiesin tekeväni oikein. Me ruvettiin deittailemaan enemmän. Ensimmäisillä virallisilla treffeillä mentiin leffaan.

 Miten kukaan voi olla noin romanttinen? No, Marko oli. Mies toi kukkia, punaisia ruusuja.



Elokuvan jälkeen Marko laittoi kätensä olkapäälle, ja sähköistyin heti. "Voitaisko me tavallaan seurustella?"





















Ja voitaishan me.

                                                       11 KK MYÖHEMMIN























Kurpitsapiirakka maistui täydelliselle. Se ilta oli täydellinen. Ilta, jolloin Marko kosi minua. Puin hienot vaatteet ja juhlamekon, menimme lempiravintolaani ja söin ihanaa ruokaa.





















"Kulta, nousisitko öhm seisomaan?" Kysymys aiheutti hämmennystä. Olimme syöneet. Mitä Marko aikoi tehdä? Ja sitten se tapahtui. Hän polvistui ja kosi. Piste. Vastasin kyllä, ja lähdimme meille.





















Heti kosinnan jälkeen remontoimme talon, ja Marko muutti meille. Rakennutimme pienen talon jossa elelimme onnellisina. Haaveilin lemmikistä, mutta tiesin, että sitten kun taloon hankittaisiin vielä lisää tilaa, voisimme hankkia sellaisen.





















"Mitäs tänään syötäisiin?" Käännyin, ja näin virnistelevän Markon, ja juoksin vastaan.





















Se oli tervehdyksemme - pari pusua. Rakastuin näihin aamuihin, rakastuin vakiintuneeseen tyyliin, rakastuin taloomme. Rakastuin niin paljon, etten edes yrittänyt selvittää vanhempieni numeroa.





















"Noh, oletkos löytänyt mitään kiinnostavaa", kysäisin viattomasti Markolta aamiaispöydässä. Hän etsi töitä, muttei vain tiennyt alaa jolle suunnata. "Ööm, en vielä", mies mutisi ja vaihtui puheenaihetta. Taas.





















Soittaminen jaksoi piristää minua aina. Soitin ennen töiden alkua aina, poikkeuksetta. Joskus Markon kanssa, joskus bändin kanssa, joskus yksin.



Markokin soitteli paljon. Ehkä hänestä tulisi rumpali? Mutta äh, sekään ei olisi sellainen vakiintunut työ.

Yhtenä aamuna istuin myrtsinä ruokapöydän äärellä. Samassa Marko tuli ja hymyili. "Hei, kaikki hyvin. Eikö muuten tää lumi ole mahtavaa?"

"Juujuu onhan se. Mutta... mitä sä sanoisit, jos kertoisin olevani raskaana? Kun mä oon", myönsin. Olin miettinyt sitä jo pitkän aikaa, oksenteluni takia. Ja testikin näytti positiivista.

"Kulta, sehän on mahtavaa! Oikeesti me saadaan pikkunen", Marko iloitsi ja melken työnsi sormensa enkelikakkuun, jota oli ostettu.

Sitten katsoin kun Marko söi. Mietin, pitikö se uutisesta oikeesti vai ei.

Ilmeisesti piti. Tosin juuri, kun ooltiin päästy parhaaseen kohtaan, Marko totesi: "Mennään pihalle, siellä on hauskaa!"

Aloitimme rakentammalla iglua. Se oli hauskaa hommaa - iglusta tuli iso ja hieno!

En ollut ikinä ennen tehnyt lumiukkoa, mutta hei - kerta se on ensimmäinenkin!

Markosta taas oli hauskempaa tehdä lumienkeleitä.

Selkäkivut iskivät yllättäen, joten totesin meneväni sisälle. Marko ilmoitti menevänsä kauppaan.

Menin soittamaan kitaraa - urani ei saisi viilettää laskuun raskauden takia!

Raskauden myötä aloin nukkua vielä enemmän. Minulla jäi aikaa vaikka mihin. Ainoa harmi oli, että lomalla sain, kuten tapana oli, puolta pienempää palkkaa. En kuitenkaan halunnut painostaa Markoa töihin, jos hän ei halunnut.

Kun olin saanut itsen puettua ja kun olin lyllertänyt itseni keittiöön ja kaivanut vohveleita kaapista, kuulin ulko-oven paukahduksen.

"Hei kulta! Olin tekisteröitymässä maalariksi kaupungintalolla. Huomenia", Marko totesi. Hetkinen. Maalari? "Osaatko maalata?" "Osaan osaan, älä epäile", Marko naurahti.

Niin hankittiin maalausteline. Olin katkera, okei. Koko "makuuhuoneen" järjestystä piti muuttaa ja olin säästänyt rahaa lapsen huoneeseen.

Valot sentään jaksoivat piristää. Olin löytänyt ne halvalla ruokakaupassa käydessäni, ja ne piristivät kivasti.

Olin nykyään paljon ulkona soittamassa, koska talossa ei ollut tilaa kitaransoittoon.

Vessallamme tuntui olevan ongelma. Pyttyä hinkatessani päässäni oli jotain noinkin korkealentoista. Se meni koko ajan sotkuun ja rikki.

Pestessäni käsiä sotkun jäljiltä, päädyin korjaamaan hanaa. Tyypillistä.

"Kulta, tee jotain vessalle. Taio se paremmaksi", heitin tullessani ulos kylpyhuoneesta. Mahani oli jo valtava, ja mietinkin että milloinhan synnytys käynnistyi.

Marko maalasi. Maalasi paljon. Hän oli hyvä, parempi kuin odotukseni. Tästäkin taulusta saimme 60 simoleonia.

Pian synnytykseni alkoi. Päätin kotisynnyttää, koska Marko nukkui, enkä päässyt kylpyhuoneesta ulos. (= jouduin kotisynnyttämään)

Ja supersuloinen Sean Stewart syntyikin. Ensimmäinen lapseni. (Sean > Kuumuuden ystävä, eksentrinen)

Pari päivää synnytyksen jälkeen heräisn tuiki tavalliseen aamuun. Paitsii että minulla oli lapsi! Ai, öh, jankkaanko tätä? En tiennytkään.

Aluksi ruokin tietysti Seanin, vaikka olin senkin tehnyt monesti yön aikana. Lapset vain veivät kaiken huomioni.

Kun hain aamupalan jälkeen postin, huomasin siellä oudon nuken jossa ei ollut keneltä lappua. Tekstaten oli vain kirjotettu "onnea", ei muuta.

Sean kuitenkin piti nukesta paljon.

Me saatiin taas siihen samaan paikkaan keikka. Seanille tilattiin lapsenvahti ja me soitettiin, tietysti myös Timoteuksen ja Gisellen kanssa.

Olin opetellu temppuja, ja olin oikeestaan paras meistä. Moni kehui kun keikka oli ohi.

Se keikka oli hauska.

Keikan jälkeen laitoin pastaa. Juttelimme niitä näitä. "Mitä sanoisit jos olisin taas raskaana?" Markon silmät pyörähtivät. "Eh, en tiedä oikein tiedä. Sean riittää. En todellakaan haluaisi enää lapsia", Marko selitti. Huh, onneksi en ollut raskaana.

Seuraavana aamuna heräsin innoissani. Minulla oli vapaapäivä, lähtisin talviriehaan! Marko hoitaisi Seanin ja maalaisi.

 Pukeudin ja lähdin Markon vielä tuhistessa. "Kyllä se pärjää", hoin itsekseni.

Luminen tie oli niin kaunis. Hiutaleet tuiskusivat tasaiseen tahtiin ja radiosta tuli talvilauluja.

Ensimmäiseksi ryntäsin jäälle. En ollut kovin taitava, mutten kaatuillutkaan tämän tästä.

Luisteltua tunnin tunsin pakottavaa pahoinvointia ja juoksin vessaan oksentamaan. Sehän johtui vain siitä, että aamiaisesta oli jo kauan ja minulla nälkä?

"Ööm..." Nyt, siinä kojuulla ruokaa ostaessa jännitti. Nainen vaan näytti niin ilkeältä.

Ja ilkeä hän olikin. Tiuski ja mumisi ystävällisiin kysymyksiin.

Sain kuitenkin ranskalaiset ostettua ja istuin pöydän ääreen herkuttelemaan. Sen jälkeen lähdin kotiin.

"Sean, olisiko sinusta muka niin kamalaa jos tulisi pikkusisarus? Olisiko?" Lässytin Seanille iloisesti. Hän vain oli niin suloinen. Heti kotiin päästyäni piti tietysti tarkistaa pojan tila.

Hellittelyhetki kuitenkin päättyi lyhyeen, kun ryntäsin oksentamaan vessaan. 

Hampaita harjatessani aloin jo epäillä raskautta. Mitä Marko sanoisi?

Hän vietti Seanin kanssa paljon aikaa. Miksi toinen lapsi olisi niin kamala?

Parin päivän päästä epäilykseni saivat pohjan. Olin raskaana. Ainoa mihin kykenin siinä pimeässä istuessani miettimään, oli jättäisikö Marko minut nyt? Vai mitä kävisi?